“Mielensäpahoittaja” on Tuomas
Kyrön vuonna 2010 ilmestynyt kirja, josta on myöhemmin tehty myös
elokuva. Kirjan päähenkilöä kutsutaan samalla nimellä kuin itse
teosta: mielensäpahoittaja on noin 80-vuotias mies, joka pahoittaa
mielensä monesta asiasta. Ikänsä vuoksi mielensäpahoittaja, jonka
oikeaa nimeä ei mainita, ei oikein tahdo ymmärtää nykypäivän
asioita ja hänen mielestään ennen oli kaikki paremmin.
Mielensäpahoittaja-nimen hän sai siitä, kun lääkäri kehotti
vanhaa miestä muuttamaan elintapojaan, johon ei mies kuitenkaan
suostunut; hän alkoikin rehellisesti valittamaan kaikesta, ja totesi
tämän auttavan. Kirjan teemaksi voisikin sanoa vanhuuden sekä
vanhusten aseman kuin myös yksinäisyyden. Mielensäpahoittajan
vaimo on joutunut vuodeosastolle, ja hänen poikansa perheineen asuu
monen sadan kilometrin päässä. Ainoa ystävä Yrjänäkin on jo
kuollut, minkä vuoksi mielensäpahoittaja on jäänyt melkoisen
yksin.
Mielensäpahoittajasta saa sellaisen kuvan, että hän loukkaantuu kaikesta eikä pidä oikeastaan mistään nykypäivän asioista, vaan pitää kaikkea niinsanotusti vanhanaikaista parempana. Toisaalta mielensäpahoittajan ajatusmaailmaa voi kuitenkin ymmärtää: hänen elinaikanaan maailma on kehittynyt hurjasti, ja vanhuksen on vaikea oppia käyttämään uutta teknologiaa. Siinä voi helposti pitää tuttua ja turvalliseksi koettuja asioita parempina. Kun itse on 80-vuotias, on tuskin perillä kaikenlaisesta uudesta maailman kehityksestä, ja veikkaan, että osa mielensäpahoittajan ikäisistä pystyy helpostikin samaistumaan häneen. Nykypäivänä vanhuksia ehkä voidaan pitää kirjan nimenkin mukaisesti mielensäpahoittajina, vaikka kyse voi olla siitä, että maailma on muuttunut sitten heidän nuoruutensa ja heidän on sitä vaikea ymmärtää. Mielensäpahoittaja kertoo, että hänen ainoa ystävänsä Yrjänä on kuollut, joten hän on saattanut nuoruudessaankin olla enemmän tai vähemmän mielensäpahoittaja, joka ei monista ihmisistä pidä. Mielensäpahoittaja loukkaantuu myös asioistakin, joista ei pitäisi, esimerkiksi siitä että hänen poikansa kutsuu hänet jouluksi kotiinsa. Vaikka hän pahoittaa tästä mielensä, vaikuttaa vanha mies kuitenkin iloiselta ostaessaan lapsenlapsilleen joululahjoja. Ehkä hän kuitenkin oli mielissään poikansa pyydettyään häntä viettämään joulu luokseen, muttei osaa pukea sitä sanoiksi. Vaimon jouduttua sairaalan vuodeosastolle on mielensäpahoittajalla varmasti ollut yksinäistä kotona. Asiaa ei auta sekään, että lääkärin mielestä mielensäpahoittaja on jo liian heikossa kunnossa ajaakseen autoaan, ja vie häneltä ajokortin.
Mielensäpahoittajasta saa sellaisen kuvan, että hän loukkaantuu kaikesta eikä pidä oikeastaan mistään nykypäivän asioista, vaan pitää kaikkea niinsanotusti vanhanaikaista parempana. Toisaalta mielensäpahoittajan ajatusmaailmaa voi kuitenkin ymmärtää: hänen elinaikanaan maailma on kehittynyt hurjasti, ja vanhuksen on vaikea oppia käyttämään uutta teknologiaa. Siinä voi helposti pitää tuttua ja turvalliseksi koettuja asioita parempina. Kun itse on 80-vuotias, on tuskin perillä kaikenlaisesta uudesta maailman kehityksestä, ja veikkaan, että osa mielensäpahoittajan ikäisistä pystyy helpostikin samaistumaan häneen. Nykypäivänä vanhuksia ehkä voidaan pitää kirjan nimenkin mukaisesti mielensäpahoittajina, vaikka kyse voi olla siitä, että maailma on muuttunut sitten heidän nuoruutensa ja heidän on sitä vaikea ymmärtää. Mielensäpahoittaja kertoo, että hänen ainoa ystävänsä Yrjänä on kuollut, joten hän on saattanut nuoruudessaankin olla enemmän tai vähemmän mielensäpahoittaja, joka ei monista ihmisistä pidä. Mielensäpahoittaja loukkaantuu myös asioistakin, joista ei pitäisi, esimerkiksi siitä että hänen poikansa kutsuu hänet jouluksi kotiinsa. Vaikka hän pahoittaa tästä mielensä, vaikuttaa vanha mies kuitenkin iloiselta ostaessaan lapsenlapsilleen joululahjoja. Ehkä hän kuitenkin oli mielissään poikansa pyydettyään häntä viettämään joulu luokseen, muttei osaa pukea sitä sanoiksi. Vaimon jouduttua sairaalan vuodeosastolle on mielensäpahoittajalla varmasti ollut yksinäistä kotona. Asiaa ei auta sekään, että lääkärin mielestä mielensäpahoittaja on jo liian heikossa kunnossa ajaakseen autoaan, ja vie häneltä ajokortin.
Kirja on hyvä kuvaus siitä,
millaista vanhan ihmisen arki todellisuudessa voi hyvinkin olla.
Samalla se on kuitenkin myös hieman surumielinen. Monet vanhukset
tuntevat itsensä usein yksinäisiksi, kun lapsilla ja lapsenlapsilla
ei usein ole aikaa tai välttämättä edes halua tulla katsomaan tai
vierailulle. Vanhuksille puhelinsoitto ei välttämättä riitä
samalla lailla kun nuoremmille sukupolville, sillä heidän
nuoruudessaan sellaista ei ollut minkä vuoksi he eivät teknologiaa,
mutta ei tietenkään mahdotonta. Mielensäpahoittajan poika osti
isälleen puhelimen, mutta isä ei tätä edes suostu opetella
käyttämään. Poika kuitenkin selvästi huolehtii isästään.
Kaikilla vanhuksilla ei kuitenkaan asiat näinkään hyvin ole ja he
varmasti tuntevat itsensä joskus myös unohdetuiksi. Isovanhempiakin
kannattaa käydä katsomassa vielä kun siihen on tilaisuus, sillä
jälkeenpäin saattaa kaduttaa, jos ei niin tehnyt.
+ Tuot hyvin esiin humoristisen tarinan takana olevan vanhusten yksinäisyyden. Tämä on teema, jota kannattaakin pohtia.
VastaaPoista- Tekstin tekee raskaaksi lukea se, että kappaleet ovat pitkiä ja kappalejaot harvassa. Kappaleiden väliin kannattaa jättää tyhjä rivi.