Elämässä ei mene nallekarkit tasan

Markus Nummen ''Karkkipäivä'' (Otava, 2010) kertoo aikuisten maailmasta, jossa lapsen on lähes mahdotonta saada äänensä kuuluviin. Tomi, Tok Kilmoori, yrittää pelastaa parhaan ystävänsä Mirjan, Prinsessa Mirabellan, mutta tehtävä on lähes mahdoton sillä kukaan ei kuule heidän avunhuutojaan. Vihdoin Tomi saa apuunsa Arin, Määd Mäksin, ja tehtävä voi alkaa.

''Pulas on. Hirmuvaaras. Tok tietää, muut on vaa että hä? Vroom ja zädäm tulee Tok siihen. Yrjölimapaskaritarit vaanii. Tuhat paskaa ainaski. Määd Mäks kehiin. Kamu on. Ain apuun. Tuhat paskaa ainaski.''

Karkkipäivän teemat ovat hyvin arkipäiväiset ja siksi niihin on niin helppo samaistua. Arjen kiire ja työssä käynti, perhe-elämä sekä maailma lapsen silmin. Me kaikki olemme olleet joskus yhdeksän vuotiaita ja siksi tiedämme kuinka vaikeaa on saada änensä kuuluviin ja tulla vakavasti otetuksi. Kuinka monta kertaa on tullutkaan sanotuksi lapselle: ''Joo joo, kyllä se siitä.''. Entä jos ei? Mitä jos tilanne ei paranekkaan, kenen vika se silloin on ollut. Aikuisen tehtävä on toimia lapelle turvasatamana, järkkymättömänä kalliona, sellaisena joka ei ikinä petä tai katoa, [on] aina paikalla kun tarvitsee. Mikä saa aikuisen, vanhemman, järkkymään niin paljon ettei hän voi enää täyttää tätä tehtävää. Järkkymään niin paljon ettei kykene huolehtimaan omasta lapsestaan vaan hylkää tämän, kuin märän rukkasen tien poskeen. Joskus lapsesta tulee aikuinen ja vanhempi, se joka pitää perheestä huolta. Nummi on kirjassaan pohtinut tätä koko ajan yleistyvää yhteiskunnallista ongelmaa useasta eri näkökulmasta.  +

''Pysähtynyt kuva. Kaikki paikallaan. Tyttö pieni kaiken keskellä. Märkivät haavat. Karkit, kaatunut potta. Karkkimeri. Ulostemeri. Oksennusmeri. Pieni tyttö juuri ja juuri pinnalla, vielä...''

Karkkipäivää lukiessa tunsin sääliä. Sääliä kaikkia kirjan hahmoja kohtaan, he olivat jokainen omalla tavallaan rikki ja eksyksissä. Vaikka kirja on fiktiota, olisi se yhtä hyvin voinut olla totta. Nummi on saanut yhteen kirjaan mahtumaan niin paljon pahaa, toki mukana on hyvääkin. Kirjaa lukiessa huomasin miettiväni, että miksi lapsiin kohdistuva laiminlyönti ja kaltoinkohtelu herättää paljon voimakkaampia tunteita, kuin aikuisiin kohdistuva. Vaikka tosi asia on se, että lapset selvityvät sellaisesta usein paremmin, kuin aikuiset. Ehkä yhteiskunnassamme on juuri se vialla, että aikuisista ei voi tehdä lastensuojeluilmoitusta. Sosiaalityöntekijät menevät käymään perheen kotona ja kaikki on normaalia, lapsi näyttää terveeltä ja hyvinvoivalta. Mitäpä siitä, jos vanhempi on epätasapainoinen eikä kykene huolehtimaan itsestäänkään, jos lapsi on päälisin puolin terve. Lasten henkiseen terveyteen kiinnitetään olematon määrä huomiota. Kaikki pahoinpitely ja kaltoinkohtelu ei näy ulos päin. Sosiaaliviranomaisten tehtävissä on todella vähän ja heitä on palkattuina liian vähän suhteessa siihen työhön ja työ määrään mikä heillä on.

''Helpotus. Väsymys. Päivät olivat yhtäkkiä kuin usvan peitossa. Eilen... jumpassa... Mirjan luona käynti. Tyttö nukkui... kai. Ei hennonnut herättää, vaikka... Kannu kaatunut, sotkua... Otti päähän... Siis mikä päivä nyt oli? Työpäivä! Pakko skarpata.''